Wuhanin herkut ja mäkinen Chongqing.

Wuhan


Yangtsen varrella. 
Wuhan oli kaupunki, jota olin odottanut, mutta joka ei sitten tuntunut yhtään tuntunutkaan omalta. Yksi syy saattaa olla se, että majapaikka ei ollut… No, sanottakoon diplomaattisesti sen olleen hiukan turhan kiinalainen makuuni. Tajusin myös kaupungissa, miten iso se oli, mutta osiin paikoista olisi pitänyt mennä bussilla. Koska minulla oli vain kaksi päivää aikaa en halunnut ottaa riskiä eksyä. Bussi pysäkkien aikatauluja on mielestäni täällä hiukan hankala ymmärtää ja sitten jos pysäkkikuulutuksia ei ole, niin johan ollaan taas vaarassa ajaa ties minne. 

Kaupunki on oikeastaan yhdistetty kolmesta eri kaupungista. Se sijaitsee Yangtse joen varrella ja on historiallisesti siitä merkittävä paikka, että siellä onnistui Qing dynastian kaatanut vallankumous vuonna 1911. 

Keltaisen kurjen torni. 
Ensimmäisenä iltana kävin kävelemässä hiukan Yangtsen rannalla, jossa perheet (erityisen innokkaasti isovanhemmat) lennättivät leijoja. Kävin vielä kävelemässä isolla ostoskadulla ja maistelin Reganmiania (käännettynä kuuma kuiva nuudeli), joka on yksinkertaisesti nuudelia ilman lientä, päälle laitetaan jonkinmoista pikkelöityä vihannesta ja sitten vähän maapähkinäsoosia. Myöhemmin löysin vielä paistettuja baozeja. Nyt kun mietin, taisin koko Wuhanissa olon ajan syödä vain katuruokakojuista… 


Seuraava päivä oli maanantaina, ja tajusin vasta aamulla museoiden olevan todennäköisesti kiinni. Kävin kuitenkin matkanvarrella Keltaisen Kurjen tornille tarkistamassa tilanteen, mutta suljettuja olivat. Itse tornille mennessä eksyin, kun en tajunnut vuoren olevan jaettu ilmaiseen puistoon ja maksulliseen puoleen, jolla se tornikin luonnolisesti sitten oli. Siinä ehdin kiivetä ylös harjanteelle ennen kuin tämä selvisi, mutta alas tullessa eräs pappa alkoi juttelemaan kanssani ja ohjasi lopulta oikealle polulle. Alueella oikeastaan mikään rakennus ei tainnut olla alkuperäinen, sillä ne oli kaikki poltettu useampaankin kertaan. Itse päätornikin oli rakennettu kertaalleen useammankin dynastian aikana. Vaikka tornista ei iloa irronnutkaan osittain saasteisen päivän ansioista, oli alue ja sen puutarhat viihtyisiä ja aluetta riitti kuitenkin pariksi tunniksi tutkittavaksi. 

Siitä sitten nälkäisenä lähdin etsimään ruokaa ja lisää Yangtsen rantaa. Roujianmon (kiinalainen hamppari taikka kai se voisi pitastakin mennä) napattuani olinkin jo pian rannassa, jossa oli remonttimyllerrys menossa ja siinä sai taas aika lailla pohtia mistä saa ja ei saa mennä ja minkä kivenmurikan yli pitää kiivetä. Eteenpäin köpötellessä löysin tanssivia pappa ja mummu ryhmiä, jotka ovat varsinkin iltasella melko tavallinen näky Kiinassa. Pekingissä meidän lähtiostarillakin vanhukset kokoontuu yhdessä tanssimaan. Lopulta eksyin pienemmälle ostoskadulle, josta toinen puoli (se jossa kaikki kahvilat olivat olleet…) oli suljettu. Mutta voi sitä riemua löytäessäni kaksi katua täynnä katuruoka kojuja! 

Three delicacies in tofu skin.



Reganmian, nomnom. Tämä kippa maksoi
4 yuania. En suosittele syömään kävellessä...

Seuraavana päivänä vuorossa olivat kaksi vallankumous museota. Toinen museoista oli ollut Kuomintangin toiminta keskus, ja toinen oli sitten ihan varta vasten tuota tapahtumaa varten rakennettu kolmikerroksinen museo, jossa eksyin aivan heti sisään päästyäni. Kahdesti. Ensimmäisessä museossa ei ollut kauheammin englantia, joten osa infosta jäi hiukan hämäräksi koska sanakirjan kanssa jokaisen kääntäminen olisi vienyt koko päivän. Toisessa puolestaan oli paremmin myös englanniksi tekstiä, mutta tapa esitellä yksittäisiä tärkeitä henkilöitä oli hiukan raskas. Kiinassa nimittäin kyllä kenraaleita ja vallankumouksellisia riittää. 

Wuchangista lähtenyt vallankumous kaatoi lopulta Qing dynastian. 



Chongqing


Chongqing olikin sitten aivan erilainen fiilis. Matkalla Wuhanin ja Chongqingin välillä oli todella kirkasta ja ilma oli puhdas. Sitten hiukan ennen Chongqingia juna sukelsi vuoren sisälle tunneliin ja toisen puolen ilma oli sakea saasteesta. Ilma ei tosin perillä tuntunut niin pahalta hengittää, joten osa saattoi olla aivan normaalia sumuakin. Monorail metro kulki välillä maan päällä ja katsoessani kaupunkia mielessäni kävi ”tämä on varmaan tulevaisuus”. Eletään korkeissa taloissa, jotta pienellä maa-alalla voi asua mahdollisimman monta ihmistä, taloja on rakennettu, minne voidaan pitkin vuoren rinteitä, ilma on vähän saastunutta mutta silti vihreää on koitettu saada rönsyämään jokaisesta mahdollisesta välistä, talojen seinillä, katoilla, pienen pienilläkin vapailla tiloilla. Kovin positiivinenhan tämä mielikuva ei tosin pidemmän päälle ollut, joten toivottavasti aivan tällaiseksi ei tulevaisuus muodostu. 

Hostellissa minua odotti todella lämmin vastaanotto. Paikan pitäjä patu oli tehnyt paikkaan oman info huoneenkin alueesta ja kaupungista ja kertoi minulle vinkkejä, minne mennä ja missä syödä. Paikka oli puhdas ja lämmin ja kaikki asukkaat todella ystävällisiä. Parin päivän aikana tutustuin todella moneen ihmiseen, ja jopa yhteen Helsingin Yliopiston oppilaaseen, jonka kanssa oltiin oltu samoissa lähtöinfoissakin. Hassua että meidän piti kuitenkin tulla toiselle puolen maailmaa, ennen kuin tutustuimme. 


Luumu kukkii talvella, myös keskitysleirimuseolla.
Halusin vierailla kahdella Kuomintangin vankilalla, mutta en ollut löytänyt niiden tarkkaa sijaintia googlaamalla. Niinpä menin lähimmälle mainitulle metroasemalle ja koitin kävellen löytää jotain kylttiä paikalle. Lopulta tajusin, että minun olisi kiivettävä vuorelle, ja päätin etten lähde yksin kiipeämään. Sen sijaan päätin kävellä tien toisella puolen olevaan museoon. No, jälleen kerran kävi hieman ymmärrysvirheitä, sillä luulin, että museoon tarvitsi lipun. Lipun ostettuani minut ohjattiin museon ohi, ja siellä toinen työntekijä odotti minua ja ohjasi minut bussiin. Siinä sitä oltiin, bussissa, tietämättä matkalla minne. Kyydissä kiinalaisia vanhuksia, jotka tuijottivat minua kummeksuen. Itse koitin hymyillä takaisin ja näyttää itsevarmalta, vakuutellen mielessäni, ettei minulle olisi myyty lippua bussiin jos en siellä voisi olla, samalla kuitenkin huolissani päämäärästä ja siitä kuinka kaukana se olisi kaupungista.  

Kävi kuitenkin tuuri. Bussi nimittäin ajoi juurikin vankiloille parin kolmen kilometrin korkeuteen. Ajoin ensin kauemmalle Zhazidongin vankilalle. Siellä oli pidetty noin 300 vankia, jotka/joista suurin osa oli Kuomintangin ja Kommunistien sodan loppupuolella teloitettu. Se millainen tarina vankiloilla haluttiin kertoa, lieni selvää siinä vaiheessa, kun huomasin kuulustelu huoneen olevan lavastettu tarkemmin kuin vankilan terveydenhoitajan huoneen. Toinen vankiloista oli toiminut myös Kumintangin ja USA:n yhteistyö paikkana, jossa vakoilijoita ja sotilaita oli koulutettu. Siellä pääsi myös kiipeämään vuoren (yhdelle?) huipulle, vaikka itse vankila tila olikin alempana. Kummassakin vankilassa oli melko vähän englannin kielistä infoa, mutta joihinkin vankikoppeihin oli merkitty kaikki siellä asuneet vangit. Sen sijaan, jos tämä aihe kiinnostaa, mutta kiinaa ei osaa sanaakaan, kannattaa käydä ensin vuoren juurella oleva museo. Siellä oli about kaikki sama info englanniksi ja hiukan tarkemmin muutenkin niiden toiminnasta. 

Zhazidongin vankila keskellä Gele vuorta.

Vankiloissa vieraillessani mietin, miten (ainakin omalla kohdalla on käynyt näin) Kiinan keisariajan jälkeinen historia usein tunnutaan esittävän kommunistien kautta. Toki, näissä paikoissa asiat oli esitetty hyvin vahvojen nationalististen silmälasien läpi ja vaativat hiukan lievennytystä. Tämä oli vasta toinen kerta, kun törmään tarkemmin Kuomintangin toimiin sodan aikana ja ehkä siksi heräsin jotenkin huomaamaan, ettei sodassa kukaan osapuoli näyttydy kauhean puhtoisena ja viattomana. Minusta on silti mielenkiintoista, miten toiset valtiot tai osapuolet joskus esittäytyvät enemmän hyviksinä ja toiset enemmän pahiksina. Joillekin osapuolille tunnutaan antavan rikokset helpommin anteeksi kuin toisille. Ehkä ajatellaan, ettei voida samaan aikaan olla kaikkien osapuolien toimista negatiivista mieltä. Että jos sanon, että tuo teki väärin, niin automaattisesti tarkoitan toisen osapuolen olleen parempi.


Vankilan sisäpiha. 

Tietysti, Taiwanilla oleva Kiinan Tasavalta on petrannut ja vapautunut, varsinkin luovuttuaan yksipuoluejärjestelmästä (mitä ei tosiaan täällä Mannerkiinan puolella ole käynyt) ja lakkautettuaan sotatilan alueellaan 80-luvun lopulla. Se sijoittuu kansainvälisesti hyvin mm. lehdistönvapauden, terveydenhuollon ja koulutuksen vertailuissa. Tärkeintä taitaa kuitenkin loppujen lopuksi olla eteenpäin mennessään toimia aikaisempaa paremmin ja korjata omia vääryyksiään. Suomalaisesta näkökulmasta lieneekin melko helppo osoitella muiden alueiden rikoksia, varsinkin kun ei ole itse ollut paikalla kärsimässä. Jatketaan kuitenkin taas matkaa näistä synkemmistä aiheista ja jätetään nämä pohdiskelut toistaiseksi itseään viisaimmille. 

Tämän jälkeen oli aika lähteä etsimään Ciqikouta eli Posliini satamaa. Se oli tärkeä kauppa-alue Ming- ja Qing dynastioiden aikana, mutta nykyään alueella on pieniä putiikkeja, ravintoloita ja kahviloita, joista kantautuu livemusiikkia. Siellä valmistettiin myös maustekuutioita ja mausteita oli muutenkin tarjolla monen moista. Pääsin lopulta myös nauttimaan aivan alkuperäisestä syystä saapua Chongqingiin, nimittäin Chongqingin nuudeleista!  Näihin nuudeleihin rakastuin jo ensimmäisellä kerralla Kiinassa, eikä rakkaudelle ole loppua näkyvissä. 

Chongqingin nuudeleita.

Mausteseoksia survottiin yleensä näissä kojuissa paikan päällä. 

Ciqikou.
Illalla hostellin pitäjä pariskunta kyseli vierailta mitä he olivat puuhanneet päivän aikana ja muutenkin oli mukava porista välillä useamman ihmisen kanssa, varsinkin kun erimaalaisilla oli hiukan erilaisia kokemuksia Kiinasta. Meille koitettiin myös opettaa Sichuanin murretta, ja vaikka sanon murre, niin edes muutama mandariinia + eri murretta puhuva ei pystynyt juurikaan ymmärtämään mitään. Eräskin tyttö sanoi puhuvansa kolmea eri kiinassa puhuttua kieltä, muttei saanut puheesta selvää! 

Hongya Luolan... kauppakeskus on rakennettu kallion rinteeseen.

Viimeisenä päivänä kävin vuorenrinteeseen/vuoreen rakennetussa… no, kaipa sitä voisi ostoskeskukseksi sanoa. Osan kerroksista vei hotelli, mutta silti noin 6 kerrosta oli täynnä ruokaa, kahviloita ja erilaisia myyntikojuja. Ostoskeskuksen vieressä oli myös pieni vesiputous, jonka taakse pääsi kävelemään, sekä juurella pystyi hyppimään kivien päältä. Tulin kuitenkin Hongya luolle ylimmästä kerroksesta, joka oli myös mielestäni katutaso. Siksi meni hetki ennen kuin ymmärsin mihin suuntaan tulisi lähteä. Päädyin menemään alas portaita, jotka tuntuivat huoltoportailta (tosin, rappukäytävät täällä useimmiten näyttävät sellaisilta…) ja käveltyäni viisi kerrosta alas peläten vartijan tulevan huutamaan minulle, putkahdin ulos ruokakojujen väliin ovesta, jossa luki ”ei saa kulkea”. Noh. Myöhemmin löysin yläkerroksiin myös hissin, niin ei tarvinnut onneksi enää livahdella portaita pitkin. 
Vesiputous kauppakeskuksen vieressä.



Myöhemmin metrossa luokseni tuli 4 teini-ikäistä kiinalaista. Ehdin jo ajatella kaikkea kamalaa, mutta eräs heistä kysyi huonolla englannilla saisiko pitää minulle puheen. Hämmentyneenä suostuin. Poika piti puheensa, joka kuulosti siltä, että se on valittu jostain kirjasta. He selittivät jälkeenpäin olevansa opiskelijoita haluten treenata englantia ja lopuksi ottivat kuvan. Yhdellä oli joku nauhurin tapainen kaulassa. Tullessani ulos metrosta, tällaisia nuorisoryhmiä tuli lisää luokseni. Kaikki olivat kohteliaita ja iloisia mutta lopulta leikittyäni nimileikkiä neljännen ryhmän kanssa, uskaltauduin kysymään mitä täällä tapahtuu. Kaupungissa oli meneillään kisa, jossa ryhmät kilpailivat siitä, saisivatko kuinka monen kanssa treenattua englantia. Siinä vaiheessa ensimmäinen tapaamani ryhmä saapui myös nauraen taas paikalle. 



Kaksi päivää ei kuitenkaan ollut tarpeeksi Chongqingissa, sillä lähettyvillä olisi ollut paljon mielenkiintoisia paikkoja, ja kaupunki itsessäänkin oli jo todella iso. Toivottavasti ehdin vielä palata Chongqingiin tutkimaan kaupunkia lisää. Minulle kävi myös pieni kömmähdys junalippujen suhteen, jonka huomasin vasta matkalla kaupunkiin. Olin ostanut kaikkialla muualla junaliput niin, että tulo ja lähtö tapahtuivat samalta asemalta. Nyt olin kuitenkin vahingossa ostanut lähtölipun eri asemalta, joka oli kaukana keskustasta eikä sinne vielä mennyt metro yhteyttä. Metro+ bussi yhdistelmä olisi ottanut hieman reilu tunnin olettaen, etten eksy tai mokaa vaihtoa matkalla. Koska Kevät Juhlan takia asemat olivat myös usein ruuhkaisia, päätin taxin olevan nopein ja varmin reitti. Lauantai aamuna ei ollut edes ruuhkaa, joten matka otti vain noin puoli tuntia ja pääsin hyvin junaan kohti Xi’ania. 

Kommentit